Neljäsviidettä runo
Vaka vanha Väinämöinenarvelevi aivossansa:"Nytpä soitanto sopisi,ilon teentä kelpoaisinäillä uusilla oloilla,kaunihilla kartanoilla!Vaan on kantele kaonnut,iloni iäti mennytkalaisehen kartanohon,lohisehen louhikkohon,meren hauan haltijoille,Vellamon ikiväelle.Eikä tuota tuonekana,Ahto antane takaisin.
"Oi on seppo Ilmarinen!Taoit ennen, taoit eilen,taopa tänäki päänä!Tao rautainen harava,haravahan piit tiheät,piit tiheät, varsi pitkä,jolla lainehet haroan,laposille aallot lasken,meren ruoikot ru'olle,rannat kaikki karhikoille,soitto jälle saa'akseni,kantelo tavataksenikalaisesta kaartehesta,lohisesta louhikosta!"
Se on seppo Ilmarinen,takoja iän-ikuinen,takoi rautaisen haravanvarren vaskisen keralla.Piit takoi satoa syltä,varren viittä valmisteli.
Siitä vanha Väinämöinenotti rautaisen haravan.Astui tietä pikkaraisen,kulki matkoa palasenteloille teräksisille,vaskisille valkamoille.
Tuoss' oli purtta, kaksi purtta,kaksi valmista venettäteloilla teräksisillä,vaskisilla valkamoilla:yksi pursi uusi pursi,toinen pursi vanha pursi.
Sanoi vanha Väinämöinen,virkki uuelle venolle:"Lähepä, veno, vesille,pursi, aalloillen ajaitekäsivarren kääntämättä,peukalon pitelemättä!"
Läksipä veno vesille,pursi aalloillen ajoihe.Vaka vanha Väinämöinenitse istuihe perähän;läksi merta luutimahan,lainetta lakaisemahan.Luopi lumpehet kokohon,haravoipi rannan raiskat,ruoposteli ruo'on ruutut,ruo'on ruutut, kaislan kaitut,joka hauanki harasi,karit kaikki karhieli:eipä saanut, ei tavannuthauinluista soittoansa,ikimennyttä iloa,kaonnutta kanteloa.
Vaka vanha Väinämöinenastuvi kohen kotiaalla päin, pahoilla mielin,kaiken kallella kypärin.Itse tuon sanoiksi kertoi:"Ei tuota enämpi ollehauin hampahan iloa,kalanluista luikutusta!"
Astuessansa ahoa,saloviertä vierressänsäkuuli koivun itkeväksi,puun visan vetistäväksi.Jopa luoksi luontelihe,lähemmäksi laittelihe.
Kysytteli, lausutteli:"Mit' itket, ihana koivu,puu vihanta, vierettelet,vyöhyt valkea, valitat?Ei sua sotahan vieä,ei tahota tappelohon."
Koivu taiten vastaeli,itse virkki puu vihanta:"Niinpä muutamat sanovi,moniahat arvelevielävän minun ilossa,riemussa remuelevan:minä hoikka huolissani,ikävissäni iloitsen,panen pakkopäivissäni,murehissa murmattelen.
"Typeryyttä, tyhjä, itken,vajauttani valitan,kun olen osatoin, raukka,tuiki, vaivainen, varatoinnäillä paikoilla pahoilla,lake'illa laitumilla.
"Osalliset, onnellisettuota toivovat alatikesän kaunihin tulevan,suven suuren lämpiävän.Toisinpa minä typerä,minä vaivainen varoan- kuoreni kolottavaksi,lehtivarvat vietäväksi!
"Useinpa minun utuisen,use'in, utuisen raukan,lapset kerkeän keväimenluokseni lähenteleikse,veitsin viisin viilteleväthalki mahlaisen mahani.Paimenet pahat kesällävievät vyöni valkeaisen,ken lipiksi, ken tupeksi,kenpä marjatuohiseksi.
"Use'in minun utuisen,use'in, utuisen raukan,tytöt allani asuvat,vierelläni viehkuroivat,lehvät päältä leikkelevät,varvat vastoiksi sitovat.
"Use'in minä utuinen,use'in, utuinen raukka,kaaetahan kaskipuiksi,pinopuiksi pilkotahan.Kolmasti tänäi kesänä,tänä suurena suvenamiehet allani asuivat,kirvestänsä kitkuttivatmun poloisen pään menoksi,heikon henkeni lähöksi.
"Se oli ilo kesästä,riemu suuresta suvesta.Ei ole talvi sen parempi,lumen aika armahampi.
"Jopa aina aikaisehenmure muo'on muuttelevi,pääni painuvi pahaksi,kasvot käypi kalveaksimuistellessa mustat päivät,pahat ajat arvellessa.
"Siitä tuuli tuskat tuopi,halla huolet haike'immat:tuuli vie vihannan turkin,halla kaunihin hamehen.Niin minä vähävarainen,minä, koito koivu raukka,jään aivan alastomaksi,varsin vaattehettomaksivilussa värisemähän,pakkasessa parkumahan."
Sanoi vanha Väinämöinen:"Elä itke, puu vihanta,vesa lehti, vierettele,vyöhyt valkea, valita!Saat sinä olevan onnen,elon uuen armahamman;kohta itkenet ilosta,riemusta remahutellet."
Siitä vanha Väinämöinenkoivun soitoksi kuvasi.Veisteli kesäisen päivän,kalkutteli kantelettanenässä utuisen niemen,päässä saaren terhenisen.Veisti kopan kanteletta,emäpuun iloa uutta,kopan koivusta lujasta,emäpuun visaperästä.
Sanoi vanha Väinämöinen,itse lausui, noin nimesi:"Tuoss' on koppa kanteletta,emäpuu iki-iloa.Mistä naulat saatanehe,vääntimet perittänehe?"
Kasvoi tammi tanhualla,puu pitkä pihan perällä,tammessa tasaiset oksat,joka oksalla omena,omenalla kultapyörä,kultapyörällä käkönen.
Kun käki kukahtelevi,sanoin viisin virkkelevi,kulta suusta kumpuavi,hopea valahtelevikultaiselle kunnahalle,hope'iselle mäelle:siitä naulat kantelehen,vääntimet visaperähän!
Sanoi vanha Väinämöinen,itse virkki, noin nimesi:"Sain ma naulat kantelehen,vääntimet visaperähän.Vielä uupuvi vähäisen,viittä kieltä kanteloinen.Mistä tuohon kielet saisin,äänöset asetteleisin?"
Läksi kieltä etsimähän.Astuvi ahoa myöten:istui immikkö aholla,nuori neitonen norolla.Ei se impi itkenynnä,ei varsin ilonnutkana;ilman lauloi itseksensä:lauloi iltansa kuluksi,sulhon toivossa tulevan,armahansa aikehessa.
Vaka vanha Väinämöinentuonne kengättä kepitti,ilman hampsi hattaratta.Sitte sinne tultuansaalkoi hapsia anella.Itse tuon sanoiksi virkki:"Anna, impi, hapsiasi,hieprukka, hivuksiasikanteloisen kielosiksi,ääniksi ilon ikuisen!"
Antoi impi hapsiansa,hienoja hivuksiansa;antoi hasta viisi, kuusisekä seitsemän hivusta:siit' on kielet kantelessa,ääntimet iki-ilossa.
Saip' on soitto valmihiksi.Siitä vanha Väinämöinenistuiksen alakivelle,paatiselle portahalle.
Otti kantelon käsille,ilon itsensä lähemmä.Kären käänti taivahalle,ponnen polville tukesi:ääniä asettelevi,säveliä sääntelevi.
Sai äänet asetetuksi,soittonsa sovitetuksi,niin käänti alakäsille,poikkipuolin polvillensa.Laski kynttä kymmenkunnan,viisi sormea virittikielille kapahumahan,sävelille hyppimähän.
Siinä vanha Väinämöinenkun on soitti kantelettakäsin pienin, hoikin sormin,peukaloin ulos kiverin,jopa virkki puu visainen,vesa lehti vieretteli,kukahti käkösen kulta,hivus impyen ilosi.
Sormin soitti Väinämöinen,kielin kantelo kajasi:vuoret loukkui, paaet paukkui,kaikki kalliot tärähti,kivet laikkui lainehilla,somerot vesillä souti,petäjät piti iloa,kannot hyppi kankahilla.
Kälykset Kalevan naiset,kesken kirjan neulomisenne tuohon jokena juoksi,kaikki virtana vilisi,nuoret naiset naurusuulla,emännät ilolla mielinsoitteloa kuulemahan,iloa imehtimähän.
Mi oli miehiä lähellä,ne kaikki lakit käessä;mi oli akkoja lähellä,ne kaikki käsi posella.Tyttäret vesissä silmin,pojat maassa polvillansakanteloista kuuntelivat,iloa imehtelivät.
Sanoivat samalla suulla,yhen kielen kerkesivät:"Ei ole tuota ennen kuultunoin suloista soitantoa,sinä ilmoisna ikänä,kuuna kullan valkeana!"
Kuuluvi sorea soitto,kuului kuutehen kylähän.Eik' ollut sitä otusta,ku ei tullut kuulemahantuota soittoa suloista,kajahusta kanteloisen.
Mi oli metsän eläintä,kyykistyivät kynsillehenkanteloista kuulemahan,iloa imehtimähän.Ilman linnut lentäväisetvarvuille varustelihe,veen kalaset kaikenlaisetrantahan rakentelihe.Matosetki maanalaisetpäälle mullan muuttelihe- käänteleivät, kuuntelevattuota soittoa suloista,kantelen iki-iloa,Väinämöisen väännätystä.
Siinä vanha Väinämöinenkyllä soitteli somasti,kajahutti kaunihisti.Soitti päivän, soitti toisenyhtehen rupeamahan,yhen aamun atriahan,yhen vyönsä vyötäntähän,yhen paitansa panohon.
Kun hän soitteli kotona,huonehessa honkaisessa,niin katot kajahtelivat,permannot pemahtelivat;laet lauloi, ukset ulvoi,kaikki ikkunat iloitsi,kiukoa kivinen liikkui,patsas patvinen pajahti.
Kun hän kulki kuusikossa,vaelti petäjikössä,kuusoset kumartelihe,männyt mäellä kääntelihe,käpöset keolle vieri,havut juurelle hajosi.
Kun hän liikahti lehossatahi astahti aholla,ot leikkiä pitivät,ahot ainoista iloa,kukat kulkivat kutuhun,vesat nuoret notkahteli.
