Yhdesviidettä runo
Vaka vanha Väinämöinen,laulaja iän-ikuinen,sormiansa suorittavi,peukaloitansa pesevi.Istuiksen ilokivelle,laulupaaelle paneiksehope'iselle mäelle,kultaiselle kunnahalle.
Otti soiton sormillensa,käänti käyrän polvillensa,kantelen kätensä alle.Sanan virkkoi, noin nimesi:"Tulkohonpa kuulemahan,ku ei liene ennen kuullutiloa ikirunojen,kajahusta kanteloisen!"
Siitä vanha Väinämöinenalkoi soittoa somastihauinruotaista romua,kalanluista kanteletta.Sormet nousi notkeasti,peukalo ylös keveni.
Jo kävi ilo ilolle,riemu riemulle remahti,tuntui soitto soitannalle,laulu laululle tehosi.Helähteli hauin hammas,kalan pursto purkaeli,ulvosi upehen jouhet,jouhet ratsun raikkahuivat.
Soitti vanha Väinämöinen.Ei ollut sitä metsässäjalan neljän juoksevata,koivin koikkelehtavata,ku ei tullut kuulemahan,iloa imehtimähän.
Oravat ojentelihelehväseltä lehväselle;tuohon kärpät kääntelihe,aioillen asettelihe.Hirvet hyppi kankahilla,ilvekset piti iloa.
Heräsi susiki suolta,nousi karhu kankahaltapetäjäisestä pesästä,kutiskosta kuusisesta.Susi juoksi suuret matkat,karhu kankahat samosi;viimein aiallen asettui,veräjälle vieretäikse:aita kaatui kalliolle,veräjä aholle vieri.Siitä kuusehen kuvahti,petäjähän pyörähyttisoitantoa kuulemahan,iloa imehtimähän.
Tapiolan tarkka ukko,itse Metsolan isäntä,ja kaikki Tapion kansa,sekä piiat jotta poiat,kulki vuoren kukkulallesoittoa tajuamahan.Itseki metsän emäntä,Tapiolan tarkka vaimo,sinisukkahan siroikse,punapaulahan paneikse;loihe koivun konkelolle,lepän lengolle levahtikanteloista kuulemahan,soittoa tajuamahan.
Mi oli ilman lintujaki,kahen siiven sirkovia,ne tulivat tuiskutellen,kiiätellen kiirehtivätkunnioa kuulemahan,iloa imehtimähän.
Kokko kun kotona kuulisen sorean Suomen soiton,heitti pentunsa pesähän;itse loihe lentämähänsoittohon sulan urohon,Väinämöisen vääntelöhön.
Korkealta kokko lenti,halki pilvien havukka,allit aalloilta syviltä,joutsenet sulilta soilta.Pieniäki peiposia,lintuja livertäviä,sirkkuja satalukuisin,leivoja liki tuhattailmassa ihastelivat,hartioilla haastelivat,tehessä isän iloa,soitellessa Väinämöisen.
Itse ilman luonnottaret,ilman impyet ihanat,iloa imehtelivät,kanteloista kuuntelivat;mikä ilman vempelellä,taivon kaarella kajotti,mikä pienen pilven päällä,rusoreunalla rehotti.
Tuo Kuutar, korea impi,neiti Päivätär päteväpitelivät pirtojansa,niisiänsä nostelivat,kultakangasta kutoivat,hope'ista helskyttivätäärellä punaisen pilven,pitkän kaaren kannikalla.
Kunpa saivat kuullaksensatuon sorean soiton äänen,jo pääsi piosta pirta,suistui sukkula käestä,katkesihe kultarihmat,helkähti hopeaniiet.
Ei sitä oloista ollut,ei ollut ve'essäkänäevän kuuen kulkevata,kalaparvea parasta,ku ei tullut kuulemahan,iloa imehtimähän.
Uipi hauit hangotellen,ve'en koirat vengotellen,lohet luo'oilta samosi,siikaset syväntehiltä.Säret pienet, ahvenetki,mujehetki, muut kalatkirinnoin ruokohon ajaikse,rantahan rakenteleiksevirttä Väinön kuulemahan,soittoa tajuamahan.
Ahto, aaltojen kuningas,ve'en ukko ruohoparta,ve'en kalvolle veäikse,luikahaikse lumpehelle;siinä kuunteli iloa.Itse tuon sanoiksi virkki:"En ole mointa ennen kuullutsinä ilmoisna ikänä,soitantoa Väinämöisen,iloa ikirunojan!"
Sisarekset sotkottaret,rannan ruokoiset kälykset,hiipoivat hivuksiansa,hapsiansa harjasivatharjalla hopeapäällä,sukimella kultaisella.Saivat kuulla äänen ouon,tuon on soitannan sorean:sulkahti suka vetehen,haihtui harja lainehesen.Jäi hivukset hiipomatta,tukat kesken suorimatta.
Itseki ve'en emäntä,ve'en eukko ruokorinta,jopa nousevi merestäja lapaikse lainehesta;ruokorintahan rivahti,väännäikse vesikarilletuota ääntä kuulemahan,soitantoa Väinämöisen,kun oli ääni kummanlainen,soitanto ylen sorea.Se siihen sike'in nukkui,vaipui maata vatsallehenkirjavan kiven selälle,paaen paksun pallealle.
Siinä vanha Väinämöinensoitti päivän, soitti toisen.Ei ollut sitä urostaeikä miestä urheata,ollut ei miestä eikä naistaeikä kassan kantajata,kellen ei itkuksi käynyt,kenen syäntä ei sulannut.Itki nuoret, itki vanhat,itki miehet naimattomat,itki nainehet urohot,itki pojat puol'-ikäiset,sekä pojat jotta neiet,jotta pienet piikasetki,kun oli ääni kummanlainen,ukon soitanto suloinen.
Itsensäki Väinämöisenkyynel vieri kyykähteli.Tippui tilkat silmistänsä,vierivät vesipisarat,karkeammat karpaloita,herkeämmät hernehiä,pyöreämmät pyyn munia,päreämmät päitä pääskyn.
Ve'et vieri silmästänsä,toiset toisesta noruvi.Putosivat poskipäille,kaunihille kasvoillensa,kaunihilta kasvoiltansaleve'ille leuoillensa,leve'iltä leuoiltansarehe'ille rinnoillensa,rehe'iltä rinnoiltansapäteville polvillensa,päteviltä polviltansajalkapöyille jaloille,jalkapöyiltä jaloiltamaahan alle jalkojensaläpi viien villavaipan,kautta kuuen kultavyönsä,seitsemän sinihamosen,sarkakauhtanan kaheksan.
Vierivät vesipisaratluota vanhan Väinämöisenrannalle meren sinisen,rannalta meren sinisenalle selvien vesien,päälle mustien murien.
Siitä vanha Väinämöinenitse tuon sanoiksi virkki:"Onko tässä nuorisossa,nuorisossa kaunoisessa,tässä suuressa su'ussa,isossa isän alassakyyneleni poimijataalta selvien vesien?"
Nuoret tuossa noin sanovisekä vanhat vastoavi:"Ei ole tässä nuorisossa,nuorisossa kaunoisessa,tässä suuressa su'ussa,isossa isän alassakyynelesi poimijataalta selvien vesien."
Sanoi vanha Väinämöinen,itse virkki, noin nimesi:"Kenpä toisi kyyneleni,poimisi vesipisaratalta selvien vesien,saisi multa sulkaturkin."
Tuli korppi koikotellen.Sanoi vanha Väinämöinen:"Käyös, korppi, kyynelenialta selvien vesien!Annan sulle sulkaturkin."Eipä korppi saanutkana.
Kuuli tuon sininen sotka,niin tuli sininen sotka.Sanoi vanha Väinämöinen:"Use'in, sininen sotka,suullasi sukelteleihet,ve'essä vilotteleihet:käypä, poimi kyynelenialta selvien vesien!Saat sinä parahan palkan:annan sulle sulkaturkin."
Kävi sotka poimimahanVäinämöisen kyyneleitäalta selvien vesien,päältä mustien murien.Poimi kyynelet merestä,kantoi Väinölle kätehen:oli muiksi muuttunehet,kasvanehet kaunoisiksi,helmiksi heristynehet,simpsukoiksi siintynehet,
