Kahdeskymmenes runo
Mitä nyt laulamme lajia,kuta virttä vieretämme? Tuota laulamme lajia,tuota virttä vieretämme: noita Pohjolan pitoja,jumalisten juominkia.
Viikon häitä hankittihin,valmistettihin varoja noilla Pohjolan tuvilla,Sariolan salvoksilla.
Mitä tuohon tuotettihinja kuta veätettihin, Pohjan pitkihin pitoihin,suuren joukon juominkihin rahvahan ravitsemiksi,joukon suuren syöttämiksi?
Kasvoi härkä Karjalassa,sonni Suomessa lihosi; ei ollut suuri eikä pieni,olihan oikea vasikka!Hämehessä häntä häilyi,pää keikkui Kemijoella; sata syltä sarvet pitkät,puoltatoista turpa paksu. Viikon kärppä käänteliheyhen kytkyen sijalla; päivän lenti pääskyläinenhärän sarvien väliä, hätäisesti päähän pääsikeskenä levähtämättä.Kuun juoksi kesäoravahäpähältä hännän päähän eikä päähän pääsnytkänä,ensi kuussa ennättänyt.
Sepä vallatoin vasikka,sonni suuri suomalainen, Karjalasta kaimattihinPohjan pellon pientarelle. Sata miestä sarviloista,tuhat turvasta pitelihärkeä taluttaessa,Pohjolahan tuotaessa.
Härkä käyä källeröittiSariolan salmen suussa, syöpi heinät hettehestä,selkä pilviä siveli. Eikä ollut iskijätä,maan kamalan kaatajata Pohjan poikien lu'ussa,koko suuressa su'ussa,nuorisossa nousevassaeikä varsin vanhastossa.
Tulipa ukko ulkomainen,Virokannas karjalainen. Hänpä tuon sanoiksi virkki:"Malta, malta, härkä parka, kun tulen kurikan kanssa,kamahutan kangellani sun, katala, kallohosi:tok' et toisena kesänäkovin käännä kärseäsi,tölläytä turpoasi tämän pellon pientarella,Sariolan salmen suussa!"
Läksi ukko iskemähän,Virokannas koskemahan, Palvoinen pitelemähän.Härkä päätä häiläytti, mustat silmänsä mulisti:ukko kuusehen kavahti,Virokannas vitsikkohon,Palvoinen pajun sekahan!
Etsittihin iskijätä,sonnin suuren sortajata kaunihista Karjalasta,Suomen suurilta tiloilta, vienosta Venäjän maasta,Ruotsin maasta rohkeasta, Lapin laajoilta periltä,Turjan maasta mahtavasta;etsittihin Tuonelasta,Manalasta, maanki alta. Etsittihin, eipä löytty,haettihin, ei havaittu.
Etsittihin iskijätä,katsottihin kaatajata selvältä meren selältä,lake'ilta lainehilta.
Mies musta merestä nousi,uros umpilainehista,aivan selvältä selältä,ulapalta aukealta. Ei tuo ollut suurimpiaeikä aivan pienimpiä: alle maljan maata mahtui,alle seulan seisomahan.
Se oli ukko rautakoura,rauankarva katsannolta; päässä paatinen kypärä,jaloissa kiviset kengät,veitsi kultainen käessä,varsi vasken-kirjavainen.
Saip' on siitä iskijänsä,tapasipa tappajansa, Suomen sonni sortajansa,maan kamala kaatajansa.
Heti kun näki eränsä,ruhtoi niskahan rutosti: sorti sonnin polvillensa,kylen maahan kyykähytti.
Saiko paljo saalihiksi?Saanut ei paljo saalihiksi: sata saavia lihoa,sata syltä makkarata, verta seitsemän venettä,kuuta kuusi tynnyriä noihin Pohjolan pitoihin,Sariolan syöminkihin.
Tupa oli tehty Pohjolassa,tupa laitto, pirtti suuri,sivulta yheksän syltä,päästä seitsentä leveä. Kukko kun laessa lauloi,ei sen ääni maahan kuulu; penin haukunta perässäei kuulu ovehen asti.
Tuop' on Pohjolan emäntäliikkui sillan liitoksella, laahoi keskilattialla.Arvelee, ajattelevi:"Mistäpä olutta saamme,taarit taiten laittelemme näille häille hankkimille,pioille pi'ettäville? En tieä tekoa taarinenkä syntyä olosen."
"Ohrasta oluen synty,humalasta julkijuoman,vaikk' ei tuo ve'että synnyeikä tuimatta tuletta.
"Ohrasta oluen synty,humalasta julkijuoman,
"Humala, Remusen poika,piennä maahan pistettihin, kyynä maahan kynnettihin,viholaisna viskottihin vierehen Kalevan kaivon,Osmon pellon penkerehen. Siitä nousi nuori taimi,yleni vihanta virpi;nousi puuhun pienoisehen,kohen latvoa kohosi.
"Onnen ukko ohran kylviOsmon uuen pellon päähän. Ohra kasvoi kaunihisti,yleni ylen hyvästi Osmon uuen pellon päässä,kaskessa pojan Kalevan.
"Oli aikoa vähäisen,jo huuhui humala puusta,ohra lausui pellon päästä,vesi kaivosta Kalevan: 'Milloin yhtehen yhymme,konsa toinen toisihimme? Yksin on elo ikävä,kahen, kolmen kaunoisampi.'
"Osmotar, oluen seppä,Kapo, kaljojen tekijä, otti ohrasen jyviä,kuusi ohrasen jyveä,seitsemän humalan päätä,vettä kauhoa kaheksan; niin pani pa'an tulelle,laittoi keiton kiehumahan. Keitti ohraista oluttakerkeän kesäisen päivän nenässä utuisen niemen,päässä saaren terhenisen, puisen uuen uurtehesen,korvon koivuisen sisähän.
"Sai oluen panneheksi,ei saanut hapanneheksi. Arvelee, ajattelevi,sanan virkkoi, noin nimesi: 'Mitä tuohon tuotaneheja kuta katsottanehe oluelle happaimeksi,kaljalle kohottimeksi?'
"Kalevalatar, kaunis neiti,se on sormilta sorea,aina liukas liikunnolta,aina kengältä kepeä, liikkui sillan liitoksella,keikkui keskilattialla yhtä, toista toimitellenkahen kattilan kesellä. Näki puikon lattialla:poimi puikon lattialta.
"Katselevi, kääntelevi:'Mitä tuostaki tulisiKavon kaunihin käsissä,hyvän immen hyppysissä, jos kannan Kavon kätehen,hyvän immen hyppysihin?'
"Kantoipa Kavon kätehen,hyvän immen hyppysihin. Kapo kaksin kämmeninsä,hykerti käsin molemmin molempihin reisihinsä:syntyi valkea orava.
"Noin se neuvoi poikoansa,oravaistansa opasti: 'Oravainen, kummun kulta,kummun kukka, maan ihana! Juokse tuonne, kunne käsken,kunne käsken ja kehoitan: mieluisahan Metsolahan,tarkkahan Tapiolahan! Nouse puuhun pienoisehen,taiten tarhalatvaisehen,jottei kokko kouraiseisieikä iskis' ilman lintu! Tuo'os kuusesta käpyjä,petäjästä helpehiä, ne kanna Kavon kätehen,oluehen Osmottaren!'
"Osasi orava juosta,pöyhtöhäntä pyörähellä, pian juosta matkan pitkän,välehen välit samota,salon poikki, toisen pitkin,kolmannen vähän vitahan mieluisahan Metsolahan,tarkkahan Tapiolahan.
"Näki kolme korpikuusta,neljä pienoista petäätä; nousi kuusehen norolla,petäjähän kankahalla. Eikä kokko kouraisnunna,iskenynnä ilman lintu.
"Katkoi kuusesta käpyjä,petäjästä päitä lehvän. Kävyt kätki kynsihinsä,kääräisi käpälihinsä; ne kantoi Kavon kätehen,hyvän immen hyppysihin.
"Kapo pisti kaljahansa,Osmotar oluehensa: eip' ota olut hapata,juoma nuori noustaksensa.
"Osmotar, oluen seppä,Kapo, kaljojen tekijä, ainakin ajattelevi:'Mitä tuohon tuotanehe oluelle happaimeksi,kaljalle kohottimeksi?'
"Kalevatar, kaunis neiti,se on sormilta sorea, aina liukas liikunnolta,aina kengältä kepeä,liikkui sillan liitoksella,keikkui keskilattialla yhtä, toista toimitellenkahen kattilan kesellä. Näki lastun lattialla:poimi lastun lattialta.
"Katselevi, kääntelevi:'Mitä tuostaki tulisi Kavon kaunihin käsissä,hyvän immen hyppysissä,jos kannan Kavon kätehen,hyvän immen hyppysihin?'
"Kantoipa Kavon kätehen,hyvän immen hyppysihin. Kapo kaksin kämmeninsä,hykerti käsin molemmin molempihin reisihinsä:syntyi näätä kultarinta.
"Niin se neuvoi nääteänsä,orpolastansa opasti:'Näätäseni, lintuseni,rahankarva kaunoiseni! Mene tuonne, kunne käsken,kunne käsken ja kehoitan: kontion kivikololle,metsän karhun kartanolle, jossa karhut tappelevat,kontiot kovin elävät! Kourin hiivoa kokoa,käsin vaahtea valuta,se kanna Kavon kätehen,tuo olallen Osmottaren!'
"Jopa taisi näätä juosta,rinta kulta riehätellä. Pian juoksi matkan pitkän,välehen välit samosi, joen poikki, toisen pitkin,kolmannen vähän vitahan kontion kivikololle,karhun louhikammiolle.Siellä karhut tappelevat,kontiot kovin elävät rautaisella kalliolla,vuorella teräksisellä.
"Valui vaahti karhun suusta,hiiva hirveän kiasta: käsin vaahtea valutti,kourin hiivoa kokosi; sen kantoi Kavon kätehen,hyvän immen hyppysihin.
"Osmotar oluehensa,Kapo kaatoi kaljahansa: ei ota olut hapata,mehu miesten puurakoia.
"Osmotar, oluen seppä,Kapo, kaljojen tekijä, ainakin ajattelevi:'Mitä tuohon tuotanehe oluelle happaimeksi,kaljalle kohottimeksi?'
"Kalevatar, kaunis neiti,tyttö sormilta sorea, aina liukas liikunnolta,aina kengältä kepeä, liikkui sillan liitoksella,keikkui keskilattialla yhtä, toista toimitellenkahen kattilan välillä. Näki maassa palkoheinän:poimi maasta palkoheinän.
"Katselevi, kääntelevi:'Mitä tuostaki tulisi Kavon kaunihin käsissä,hyvän immen hyppysissä, jos kannan Kavon kätehen,hyvän immen hyppysihin?'
"Kantoipa Kavon kätehen,hyvän immen hyppysihin. Kapo kaksin kämmeninsä,hykerti käsin molemminmolempihin reisihinsä:mehiläinen siitä syntyi.
"Niin se neuvoi lintuansa,mehiläistänsä opasti: 'Mehiläinen, lintu liukas,nurmen kukkien kuningas! Lennä tuonne, kunne käsken,kunne käsken ja kehoitan: saarelle selälliselle,luo'olle merelliselle!Siell' on neiti nukkununna,vyö vaski valahtanunna, sivulla simainen heinä,mesiheinä helmassansa. Tuo simoa siivessäsi,kanna mettä kaavussasi heleästä heinän päästä,kukan kultaisen kuvusta; se kanna Kavon kätehen,tuo olallen Osmottaren!'
"Mehiläinen, lintu liukas,jopa lenti jotta joutui. Pian lenti matkan pitkän,välehen välit lyhenti, meren poikki, toisen pitkin,kolmannen vähän vitahan saarehen selällisehen,luotohon merellisehen. Näki neien nukkunehen,tinarinnan riutunehennurmelle nimettömälle,mesipellon pientarelle, kupehella kultaheinä,vyöllänsä hopeaheinä.
"Kasti siipensä simahan,sulkansa mesi sulahan helevässä heinän päässä,kukan kultaisen nenässä; sen kantoi Kavon kätehen,hyvän immen hyppysihin.
"Osmotar oluehensa,Kapo pisti kaljahansa: siit' otti olut hapata,siitä nousi nuori juoma puisen uuen uurtehessa,korvon koivuisen sisässä; kuohui korvien tasalle,ärjyi päällen äyrähien, tahtoi maahan tyyräellä,lattialle lasketella.
"Oli aikoa vähäisen,pirahteli pikkaraisen. Joutui juomahan urohot,Lemminkäinen liiatenki: juopui Ahti, juopui Kauko,juopui veitikkä verevä oluelta Osmottaren,kaljalta Kalevattaren.
"Osmotar, oluen seppä,Kapo, kaljojen tekijä,hän tuossa sanoiksi virkki:'Voi, poloinen, päiviäni, kun panin pahan oluen,tavattoman taarin laitoin: ulos korvosta kohosi,lattialle lainehtivi!'
"Punalintu puusta lauloi,rastas räystähän rajalta: 'Ei ole pahaoloinen,on juoma hyväoloinen,tynnyrihin tyhjettävä,kellarihin käytettävä tynnyrissä tammisessa,vaskivannetten sisässä.'
"Se oli oluen synty,kalevaisten kaljan alku; siitä sai hyvän nimensä,siitä kuulun kunniansa, kun oli hyväoloinen,hyvä juoma hurskahille:pani naiset naurusuulle,miehet mielelle hyvälle, hurskahat iloitsemahan,hullut huppeloitsemahan."
Siitä Pohjolan emäntä,kun kuuli oluen synnyn, koki vettä suuren korvon,uuen puisen puolellensa, siihen ohria oloksija paljo humalan päitä.Alkoi keitteä olutta,väkivettä väännätellä uuen puisen uurtehessa,korvon koivuisen sisässä.
Kuut kiviä kuumettihin,kesät vettä keitettihin, salot puita poltettihin,kaivot vettä kannettihin: jo salot saristui puista,veet väheni lähtehistäolosia pantaessa,kaljoja kyhättäessä Pohjan pitkiksi pioiksi,hyvän joukon juomingiksi.
Savu saarella palavi,tuli niemen tutkaimella. Nousipa savu sakea,auer ilmahan ajoihe tuimilta tulisijoilta,varavilta valke'ilta:täytti puolen Pohjan maata,kaiken Karjalan sokisti.
Kansa kaikki katsahtavi,katsahtavi, kaivahtavi: "Mistäpä savunen saapi,auer ilmahan ajaikse? Pienikö soan savuksi,suuri paimosen paloksi."
Tuop' on äiti Lemminkäisenaivan aamulla varahinläksi vettä lähteheltä;näkevi savun sakean pohjoisilla maailmoilla.Sanan virkkoi, noin nimesi: "Nuo onpi soan savuja,varsin vainovalke'ita!"
Itse Ahti Saarelainen,tuo on kaunis Kaukomieli, katseleikse, käänteleikse.Arvelee, ajattelevi:"Josp' on kaalan katsomahan,likeltä tähystämähän, mistä tuo savunen saapi,auer ilman täyttelevi, oisiko soan savuja,noita vainovalke'ita."
Kaaloi Kauko katsomahansavun syntymäsijoa: ei ollut soan tuliaeikä vainovalke'ita;olipa oluttulia,kaljankeitto-valke'ita Sariolan salmen suulla,niemen kaiskun kainalossa.
Siinä Kauko katselevi ...Silmä karsas Kaukon päässä, silmä karsas, toinen kiero,suu vähiten väärällänsä. Virkki viimein katsellessa,poikki salmesta sanovi:"Oi armas anoppiseni,Pohjan ehtoisa emäntä! Laitapa oluet oivat,keitä kaljat kelvolliset juotavaksi joukon suuren,Lemminkäisen liiatenki noissa häissänsä omissakera nuoren tyttäresi!"
Sai olonen valmihiksi,mehu miesten juotavaksi.Pantihin olut punainen,kalja kaunis käytettihin maan alle makoamahankivisessä kellarissa, tammisessa tynnyrissä,tapin vaskisen takana.
Siitä Pohjolan emäntälaittoi keitot kiehumahan, kattilat kamuamahan,riehtilät remuamahan.Leipoi siitä leivät suuret,suuret talkkunat taputti hyvän rahvahan varaksi,joukon suuren syötäviksi Pohjan pitkissä pioissa,Sariolan juomingissa.
Saipa leivät leivotuksi,talkkunat taputetuksi. Kului aikoa vähäisen,pirahteli pikkaraisen:olut tykki tynnyrissä,kalja keikkui kellarissa: "Kun nyt juojani tulisi,lakkijani laittauisi, kunnollinen kukkujani,laaullinen laulajani!"
Etsittihin laulajata,laaullista laulajata, kunnollista kukkujata,kaunista karehtijata:lohi on tuotu laulajaksi,hauki kunnon kukkujaksi. Ei lohessa laulajata,hauissa karehtijata: lohen on leuat longallahan,hauin hampahat hajalla.
Etsittihin laulajata,laaullista laulajata, kunnollista kukkujata,kaunista karehtijata:lapsi on tuotu laulajaksi,poika kunnon kukkujaksi. Ei lapsessa laulajata,kuolasuussa kukkujata: lapsen kiel' on kimmeltynnä,kielen kanta kammeltunna.
Uhkasi olut punainen,noitueli nuori juoma nassakassa tammisessa,tapin vaskisen takana:"Kun et laita laulajata,laaullista laulajata, kunnollista kukkujata,kaunista karehtijata, potkin poikki vanteheni,ulos pohjani porotan!"
Silloin Pohjolan emäntäpani kutsut kulkemahan, airuhut vaeltamahan.Itse tuon sanoiksi virkki:"Ohoh piika pikkarainen,orjani alinomainen! Kutsu rahvasta kokohon,miesten joukko juominkihin! Kutsu kurjat, kutsu köyhät,sokeatki, vaivaisetki, rammatki, rekirujotki!Sokeat venehin soua, rammat ratsahin ajele,rujot re'in remmätellös!
"Kutsu kaikki Pohjan kansaja kaikki Kalevan kansa, kutsu vanha Väinämöinenlailliseksi laulajaksi! Elä kutsu Kaukomieltä,
Tuop' on piika pikkarainensanan virkkoi, noin nimesi: "Miks' en kutsu Kaukomieltä,yhtä Ahti Saarelaista?"
Tuop' on Pohjolan emäntäsanan vastaten sanovi: "Siks' et kutsu Kaukomieltä,tuota lieto Lemminkäistä, kun on kaikitse toraisa,aivan tarkka tappelija; tehnyt on häissäki häpeät,pitoloissa pillat suuret, nauranut pyhäiset piiatpyhäisissä vaattehissa."
Tuop' on piika pikkarainensanan virkkoi, noin nimesi: "Mistä tieän Kaukomielen,jotta heitän kutsumatta? En tunne Ahin kotia,Kaukomielen kartanoa."
Sanoi Pohjolan emäntä,itse lausui ja nimesi: "Hyvin tunnet Kaukomielen,tuon on Ahti Saarelaisen: Ahti saarella asuvi,veitikkä vesien luona, laajimman lahen sivulla,Kaukoniemen kainalossa."
Tuop' on piika pikkarainen,raataja rahan-alainen, kantoi kutsut kuusialle,keruhut kaheksialle. Kutsui kaiken Pohjan kansanja kaiken Kalevan kansan, tki hoikat huonemiehet,kaitakauhtanat kasakat. Yks' on aino Ahti poika,- senp' on heitti kutsumatta.
